Portrait Bust of a Man, Perhaps a Priest of Serapis

10899282_321393328058066_755946480_n

Unknown, Romano-Egyptian, Egypt, about A.D. 180, Marble with traces of polychromy and gilding.

This portrait bust, probably found in Egypt, shows a man wearing a diadem decorated with a seven-pointed star. Traces of paint are visible: reddish on the hair and beard, faint blue on the eyes. The diadem was once gilded but little gilding now remains.

The seven-pointed star was a symbol of the Egyptian deity Serapis. When the Greek general Ptolemy became ruler of Egypt after Alexander the Great’s death in 323, he sought to unify the native Egyptians and the rapidly growing immigrant Greek population. One way to do this was to create a god who would appeal to both the Egyptians and the Greeks. The god Serapis was such a deity, created with elements drawn from both Greek and Egyptian religion. By the time the Romans took control of Egypt in 31 B.C., Serapis had become an important and popular god.

This portrait and several others like it were long thought to represent a priest of the god Serapis, but some scholars have recently questioned this theory. They point out that while the star certainly signifies the man’s fervent belief in Serapis, Egyptian priests were usually required to shave their heads. This man, however, has a full head of hair and a beard. One scholar has suggested that this man may have been studying to be a priest but died before being ordained.

Source: The J. Paul Getty Museum

Constantine And Christianity

Colossal head of Constantine. The head along with a single hand and other fragments, survives from huge marble statue. Its solemn, abstracted air reflects the new concept of the emperor as a remote, god-like being.

Colossal head of Constantine. The head along with a single hand and other fragments, survives from huge marble statue. Its solemn, abstracted air reflects the new concept of the emperor as a remote, god-like being.

In 306 Constantius I Chlorus, formerly a caesar, was co-emperor ruling the West. He and his son Constantine crossed to Britain and drove back an invasion by the untamed tribes north of Hadrian’s Wall. When Constantius died suddenly at York, Constantine was hailed as emperor by his troops and became a caesar, controlling Gaul and Britain, in a reconstituted Tetrarchy. Six years of military and political intrigues followed until in 312 Constantine was strong enough to invade Italy, defeat his rival Maxentius at the Milvian Bridge, and became emperor the West. Before the battle he is said to have looked at the sky and seen a cross and the legend in hoc signo vinces : In this sign, conquer. Whether or not this actually happened, Constantine favoured Christianity from at least this time, by contrast with earlier emperors who had looked to the old Roman religion to restore the old Roman virtues. By the edict of Milan 313, Constantine and the emperor in the East, Licinius, proclaimed general toleration and the restoration of confiscated Christian property. Later Licinius began to persecute Christians, perhaps because the new faith had become politically indentified with Constantine. War broke out, Licinius was defeated and by 324 Constantine was master of re-united Roman world.

Christians were far more numerous in the East, and Constantine could now safely lavish patronage on the church. Having long made way against imperial indifference or active hostility, Christianity flourished throughout Constantine’s reign, no doubt gaining strenght as doubters realized that it did not involve un-Roman weaknesses such as pacifism. One of Constantine’s earliest actions as a ruler of the Roman world was to convene an ecumenical council at Nicaea in Bithynia 325, which attempted to resolve the conflict between those who believed Jesus and God were of one subtance and those who believed they were separate. The Arian heresy, as the victors later called it, despite the orthodox victory at Nicaea, Arianism was to play an important part in the later history of the Empire. By the end of Constantine’s reign Christianity was effectively the state religion, althought it was not as yet persecuting its rivals.

Constantine’s greatest material legacy was a new capital, begun in 326 and dedicated in 330 on the site of the old Greek city of Byzantium. New Rome, which was soon to become known as Constantinople, “the city of Constantine” was planned as a Christian capital althought pagan as well as Christian ceremonies were discreetly allowed at its foundation, no pagan temples were built within its walls. The site was superbly chosen. The end of a small peninsula on the European coast of the Bosporus where it joins the Sea of Marmara. Surrounded on three sides by the sea, it became near-impregnable when immenselystrong walls were built across the peninsula: indedtations in the coastline provided good harbours, and a long inlet, the Golden Horn, was large enough to shelter a navy but narrow enough for for defenders to keep out enemy ships by stringing chains across the entrance. The city controlled the natural land route from Europe to Asia and the sea route from the Mediterranean into the Black sea, and it served as a well-placed headquarters for an Empire apparently most strongly menaced from across the Danube and the Tigris. Constatine’s choise, not so very far from Nicomedia, confirmed Diolectian’s wisdom in making the East the new heart of the Empire, and Constantinople would be a Christian imperial city for the next eleven hundred years.

In many other respects Constantine furthered Diolectian’s work. The imperial bureaucracy grew still larger and was equipped with everwider powers and duties, the separation between civil and military powers became complete, the admission of barbarians as army recruits continued. Taxation remained onerous, and measures were taken to prevent peasants from leaving the land and the wealthy from evading municipal office. The attempt to create a rigid but stable society had some success for althought the value of the old silver denarius continued to depreciate there was at least a partial economic recovery, mainly thanks to the introduction of a new coin, the gold solidus. And by favouring the new Christian faith Constantine promoted an ideology that was to prove effective in increasing sosial cohesion and would long outlive the Empire and the world of late antiquity.

The walls of Constantinople built in the early 5th century by Theodosius II. Founded by Constantine and named after him, Constantinople remained the greatest city in the western world until the 15th century.

The walls of Constantinople built in the early 5th century by Theodosius II. Founded by Constantine and named after him, Constantinople remained the greatest city in the western world until the 15th century.

Source : Nathaniel Harris : History of Ancient Rome, 2000

Antinoos – Keisari Hadrianuksen Rakastettu

Antinoosin rintakuva Villa Adrianassa lähellä Tivolia. Museo Pio-Clementino, Sala Rotunda. Valokuva Marie-Lan Nguyen.

Keisari Hadrianus, 117-138 jKr, on yksi monisärmäisimmistä Rooman keisareista. Hän oli erittäin älykäs , hän pystyi väittelemään aikansa merkittävämpien oppineiden kanssa, hän oli kiinnostunut arkkitehtuurista ja oli mieltynyt vaarallisiin metsästysretkiin. Hadrianus muisti ihmiset ja heidän kasvonsa niin hyvin, että hän ei tarvinnut nomenclatoreja (Nomenclator-A Latin Dictionary) , joita useimmat käyttivät tunnistamaan alaisiaan ja anomusten esittäjiä. Hadrianuksella oli nomenclatoreja näön vuoksi, mutta hän itse korjasi usein näiden tekemiä virheitä. Hän sääti lakeja orjien suojelemiseksi, hän kielsi kastraation (ainoastaan lääketieteellisistä syistä tehdyt kastraatiot olivat hyväksyttäviä). Hadrianus myöskin osoitti suurta anteliaisuutta ystävilleen. Hän kuitenkin samalla vakoili heitä ja määräsi heitä teloitettavaksi pienemmästäkin epäilystä. Hadrianuksen kaltaisen miehen oli vaikea löytää sydänystävää. Hänen vaimonsa Sabina ei sitä ollut. Hadriannus onkin todennut, että hän olisi eronnut vaimostaan jos hänellä olisi ollut samanlaiset vapaudet kuin tavallisella kansalaisella. Hadrianus rakastui lopulta täydestä sydämmestään vähäaasialaiseen nuoreen mieheen Antinookseen.

Keisari Hadrianus ja Antinoos.

Keisari Hadrianus ja Antinoos.

“Tämä on siis uusi jumala, Antinoos, joka oli keisari Hadrianuksen palvelija ja orja hänen kielletyissä huveissan; olento, jota palvottiin keisarin määräyksen vuoksi ja rangaistuksen pelossa, jonka kaikki tiesivät ja myönsivät olevan ihminen, eikä edes hyvä ja ansiokas ihminen, vaan isäntänsä himojen likainen ja halveksittava välikappale. Tämä hävytön ja pahennusta herättävä poika kuoli…ja miten täysin keisarin kieroutunut intohimo säilyi sen halveksittavan vastaanottajan kuoltua, ja miten suuresti hänen isäntänsä oli omistautunut hänen muistolleen…ja on tehnyt hänen kunniattomuutensa ja häpeänsä kuolemattomaksi”. Tämä sitaatti osoittaa miten Hadrianuksen rakkauselämä on herättänyt järkytystä ja paheksuntaa jälkimaailman historiankirjoituksessa. Myöhäisantiikista lähtien moralistit kuten kirkkoisä Athanasios ovat kauhistelleet Antinooksen sukupuolta. Nykylukijoita taas on kauhistuttanut se seikka, että Antinoos oli vasta teini-ikäinen, kun Hadrianus ihastui häneen. Hadrianuksen omana aikana roomalaiset kertoivat paheksuen huhuja, joiden mukaan Hadrianus olisi ollut kiinnostunut vanhemmista miehistä. Suurimman osan hallituskauttaan Hadrianus vietti matkustellen imperiumin rajoilla. Tämä johtui osittain siitä, ettei keisari sietänyt Rooman juonittelujen ja skandaalien leimaamaa ilmapiiriä.

Antinooksen pää, Hadrianuksen huvila, Tivoli. Antinoos oli kauneutensa lisäksi myös älykäs, rohkea ja diplomaattinen. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan suojelleet häntä herjauksilta, joita myöhempien aikojen historiankirjoittajat ovat häneen kohdistaneet.

Antinooksen pää, Hadrianuksen huvila, Tivoli. Antinoos oli kauneutensa lisäksi myös älykäs, rohkea ja diplomaattinen. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan suojelleet häntä herjauksilta, joita myöhempien aikojen historiankirjoittajat ovat häneen kohdistaneet.

Vuonna 123 Hadrianus matkusti Bithyniassa, joka sijaitsee Vähä-Aasian luoteisosassa. Siellä hänen seuraansa liittyi teini-ikäinen poika Antinoos. Antinoos ei ollut mikä tahansa viihdyttäjä, joka otettiin mukaan keisarin hetkellisestä oikusta. Antinoos on luultavasti ollut maineikkaan perheen poika, joka liittyi keisarin saattueeseen päästäkseen keisarilliseksi paasiksi. Antinoos oli silmiinpistävän kaunis kuten voimme havaita häntä esittävistä veistoksista. Hänen kauneutensa kiinnitti keisarin huomion, mutta Hadrianuksen syvempiä tunteita koskettivat Antinooksen terävä äly ja muut hyvät luonteenpiirteet.

Hadrianus oli intohimoinen filhelleeni, joka oli onnellisemmillaan uppoutuessaan kreikkalaiseen kulttuuriin. Ateena oli Rooman jälkeen se kaupunki, jolle keisari soi eniten huomiotaan, rahaa sekä uusia julkisia rakennuksia. Tuon ajan kreikkalaisten miesten tapana oli luoda suhteita nuoriin miehiin, efebeihin. Vanhemman miehen tehtävänä oli ryhtyä rakastajansa hyväntekijäksi ja opastaa hänen moraalista, henkistä ja fyysistä kehitystään. Kreikkalaismielinen Hadrianus on saattanut haluta itselleen oman efebin.

Nuori Antinoos. Pergamon Museo, Berliini.

Nuori Antinoos. Pergamon Museo, Berliini.

Hadrianus palasi takaisin Roomaan vuonna 125 jKr. ja lähti Kreikkaan vuonna 128 jKr. Suhde kukoisti koko matkojen välisen ajan ja Antinooksella oli merkittävä asema keisarin lähipiirissä. Lähteiden perusteella voidaan olettaa, että Antinoos vastasi Hadrianuksen aitoihin ja syviin tunteisiin.

Vuonna 130 Hadrianuksen saattue saapui Egyptiin. Niilin varrella Antinoos kuoli epäselvissä olosuhteissa. Hänen kuolemansa ei ilmeisestikään ollut luonnollinen. Eräs Hadrianuksen ajan elämänkerturi toteaa: “Hän menetti suosikkinsa Antinooksen purjehtiessaan Niilillä ja itki tätä kuin nainen”. Toisen, luultavasti Hadrianuksen oman kertomuksen mukaan “hän putosi”, mutta verbi on valittu siten, että se voidaan myös kääntää “hänet työnnettiin”.

Antinoos, poika josta tuli jumala. Hadrianuksen julistettua Antinoos jumalaksi, häntä esittäviä patsaita ilmestyi kaikkialle valtakuntaan. Näin tehtiin kunnioituksesta keisaria kohtaan ja osaksi myös Antinooksessa henkilöityvän maskuliinisen kauneuden ylistämiseksi.

Antinoos, poika josta tuli jumala. Hadrianuksen julistettua Antinoos jumalaksi, häntä esittäviä patsaita ilmestyi kaikkialle valtakuntaan. Näin tehtiin kunnioituksesta keisaria kohtaan ja osaksi myös Antinooksessa henkilöityvän maskuliinisen kauneuden ylistämiseksi.

Nämä yksinkertaiset väittämät ovat synnyttäneet paljon spekulaatioita. Surmasiko hän rakastajansa riidan jälkeen vai hukuttiko Antinooksen vihamielinen hoviväki? tekikö Antinoos itsemurhan vain kuoliko hän silvottuna oudossa pakanallisessa riitissä?. Luultavimmin hän hukkui jokeen päätellen siitä perusteellisuudesta, jolla egyptiläiset paneutuivat hänen kulttiinsa. He uskoivat, että kuolema Niilin vedessä oli pyhä tapa kuolla. Voimakkaiden virtausten vuoksi Antinooksen olisi tarvinnut olla erittäin uhkarohkea tai itsemurha aikeissa mennäkseen Niiliin uimaan vapaaehtoisesti.

Kenties melkein 18-vuotias Antinoos tiesi, että hänestä oli tulossa liian vanha osaansa tai ehkä Hadrianuksessa näkyi jo merkkejä sairaudesta, johon hän lopulta menehtyi. Ehkä Antinoos uskoi, että uhraamalla itsensä Egyptin pyhälle joelle hän saisi jumalat ottamaan vastaan hänen elämänsä rakastettunsa puolesta. Hadrianuksen suru oli pohjaton. Antinoos julistettiin jumalaksi, häntä esittäviä muistomerkkejä nousi ympäri imperiumin, ja hänen kuolinpaikalleen perustettiin Antinoopoliksen kaupunki.

Antinoos egyptiläisten näkemyksen mukaan.

Antinoos egyptiläisten näkemyksen mukaan.

Lähde : Philip Matyszak & Joanne Berry : Lives of the Romans