Colosseum – Arkkitehtuuriltaan Täydellinen Rakennus Julmien Huvien Näyttämönä Osa. 1

Colosseo_panorama
Colosseum

Opiskellessani kulttuurihistoriaa Turun Yliopistossa valitsin erään tutkielmani aiheeksi Colosseumin, jonka aion nyt julkaista blogissani kaksiosaisena. Colosseum ja sen historia on kiehtonut minua aina. En unohda koskaan sitä hetkeä kun ensi kerran näin tämän jättiläismäisen, kuuluisan monumentin. Colosseumilla kävellessäni tunsin astuvani sisään muinaiseen antiikin maailmaan. Mieleeni nousi paljon kysymyksiä : miten Colosseum on rakennettu ja keitä sitä olivat rakentamassa? mistä kuljetettiin gladiaattorit ja mistä villieläimet? miten monituhatpäinen yleisö johdatettiin paikoilleen, ja mitä he ajattelivat näistä verisistä näytöksistä?. Miten areena puhdistettiin taistelujen jälkeen? missä keisarin aitio sijaitsi? jne. Colosseum on jotakin sellaista, mitä ei pysty ymmärtämään katselemalla dokumentteja televisiosta tai lukemalla kirjoja. Se pitää itse nähdä ja kokea ennen kuin pystyy täysin ymmärtämään sen mahtavuuden.Colosseum on raunioituneenakin erittäin vaikuttava rakennus.

Kun Colosseumin historiaa aletaan pohtimaan syvällisemmin, on lopputulos se, että Colosseumin maine on veren tahrima. Mutta se ei kuitenkaan riitä, että me tuomitsemme amfiteatterin. Me emme pysty myöskään ymmärtämään kansaa, joka halusi muuttaa ihmisuhrit koko kaupungin yhteiseksi huvitukseksi. Näissä tappajaisissa gladiaattorit olivat aseistettuja vain, jotta he voisivat tappaa toisiaan viihdyttääkseen roomalaisia. Kirjailija Plinius nuorempi on todennut vuoden 100 tienoilla, että gladiaattoritaistelut innoittivat miehiä altistamaan itsensä kunniakkaille haavoille ja halveksimaan kuolemaa, kun he näkivät gladiaattorin palavan voitonhalun.Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. kansa oli päässyt näiden teurastusnäytäntöjen makuun siinä määrin, että virkoihin pyrkijät kalastelivat ääniä järjestämällä niitä kansalle. Colosseumin veriset näytökset vetivät massoittain yleisöä. Ne olivat “keisarin lahjoja kansalle”.Näytökset herättivät katsojissa tunteita, joiden moraalista laatua jälkipolvien on vaikeaa arvioida, koska aika ja kulttuuri johon kyseiset esitykset liittyvät poikkeavat niin paljon nykyisestä.

Gladiaattorit olivat usein sotavankeja ja rikollisia. Roomalaisten suhtautumistapa heihin oli kaksijakoinen. Toisaalta heitä halveksittiin, toisaalta ihailtiin. Käytännössä taistelijat olivat yhteiskunnan alinta kastia. Yleensä gladiaattorit olivat sotavankeja, rikollisia ja orjia, jotka gladiaattorikoulu oli ostanut, mutta heidän joukossaan oli myös vapaita kansalaisia, jotka olivat vapaaehtoisesti valinneet taistelijan ammatin. Tähän valintaan ovat saattaneet vaikuttaa esim. velkaantuminen tai yksinkertaisesti taistelunhalu.

Rooman valtakunnan historia on sotaisa. Keisari toisensa jälkeen laajensi määrätietoisesti imperiumiaan, mikä aiheutti levottomuuksia erityisesti rajaseudulla. Kun Colosseum otettiin käyttöön vuonna 80, Rooma oli jo vakiinnuttanut asemansa johtavana valtakuntana. Imperiumin ytimessä vallitsi rauha, jota tavallinen kansa oli ehkä alkanut pitää itsestään selvänä asiana. Gladiaattorit muistuttivat omalla tavallaan rahvasta siitä, että taistelutahtoa tarvittiin yhä, vaikka armeija koostuikin ammattisotilaista, jotka uhrasivat tarvittaessa henkensä yhteisen hyvän vuoksi.

Kartta Antiikin ajan Rooman keskustasta. Colosseum on kartan oikeassa yläkulmassa.
Kartta Antiikin ajan Rooman keskustasta. Colosseum on kartan oikeassa yläkulmassa.

Colosseumin rakennusmuoto

Nykyisessäkin kunnossaan Colosseum pystyy antamaan kuvan siitä, millainen oli roomalaisen amfiteatterin tyypillinen rakennusmuoto täydellisemmillään toteutettuna.

Colosseum on rakennettu kovista ja kiinteistä travertiinijärkäleistä, jotka olivat peräisin Tiburin, nykyisen Tivolin, lähellä sijainneesta Albulean louhoksesta. Ne kuljetettiin Roomaan tätä tarkoitusta varten raivattua kuuden metrin levyistä tietä pitkin. Colosseum on 188 metrin pituinen ja 156 metrin levyinen soikio, jonka ympärysmitta on 527 metriä. Sen nelikerroksinen seinämuuri on 57 metriä korkea. Kolmen ensimmäisen kerroksen mallit on luultavasti saatu Marcelluksen teatterista. Ne koostuvat kolmesta päällekäisestä holvikaarisarjasta, joissa oli alunperin koristeina kuvapatsaita ja joiden ainoana erona ovat niissä käytetyt pylväsjärjestelmät. Alhaalta päin lukien doorilainen, joonialainen ja korinttilainen. Neljännessä kerroksessa on umpimuuri. Pilasterit jakavat sen kenttiin, joissa antiikin aikana vuorottelivat ikkuna-aukot ja pronssikilvet. Jokaisen ikkunan yläpuolella on kolme konsolia, joiden kunkin kohdalla on kattolistassa reikä. Konsolit kannattelivat tankoja, joiden varaan joukko laivaston merisotilaita kiinnitti hellepäivinä suuren purjekankaan suojaamaan areenalla taistelevia gladiaattoreita ja katsomossa istuvaa yleisöä. Katsomo alkoi neljä metriä ylempää kuin areena. Siinä oli ensimmäisenä pronssiaitauksen suojaama tasanne, jossa ylimystön edustajat istuivat marmoriistuimillaan. Tasanteen takana kohosivat muun yleisön istumaportaat, jotka jakaantuivat kolmeen vyöhykkeeseen. Ensimmäisen ja toisen vyöhykkeen erotti kolmannesta matalien seinien reunustamat käytävätasanteet. Kustakin vyöhykkeestä johti alas joukko käytäviä, jotka purkivat katsojajoukot sisään ja ulos. Ensimmäisessä vyöhykkeessä oli kaksikymmentä porrasta, toisessa kuusitoista. Toisen ja kolmannen vyöhykkeen välissä oli viiden metrin korkuinen ikkunallinen ja ovellinen muuri. Kolmannessa vyöhykkeessä istuivat naiset ja sen takana olevalla, ulkomuuriin ulottuvalla terassilla seisoivat vierasmaalaiset ja orjat, joilla ei ollut oikeutta osallistua pääsymerkkien jakoon.

Marcelluksen teatteri.
Marcelluksen teatteri.

Rooman aluelutteloiden mukaan Colosseumissa oli 87 000 paikkaa. Siellä ei kuitenkaan voida arvioida olleen enempää kuin 45 000 istumapaikkaa ja 5000 seisomapaikkaa. Rakennuksen arkkitehtuurissa voidaan yhä nähdä ne nerokkaat ratkaisut, jotka helpottivat väkijoukon saapumista ja poistumista. Alakerroksessa oli sisääntuloaukkoina kahdeksankymmentä kaariporttia, joista neljä pääakselien kohdalla sijaitsevaa olivat yleisöltä kiellettyjä ja numeroimattomia. Muut olivat numeroituja I:stä LXXVI:een. Keisarin tai viranomaisten kutsumien katsojien tarvitsi saapuessaan vain hakeutua sille portille, jonka numero oli hänen pääsymerkissään ja mennä sitten siinä mainitulle vyöhykkeelle ja porrasaskelmalle. Katsomon ja ulkomuurin välissä oli kaksi samankeskistä muuria. Alakerroksessa ne muodostivat kaksinkertaisen pylväskäytävän ja ylempänä pylväikön. Näillä oli useampia tehtäviä. Ne kannattivat ja tukivat katsomoa sekä johtivat portaikkoihin, joista päästiin käytäviin ja lisäksi yleisö saattoi kuljeskella niissä ennen näytäntöä ja suojautua niihin väliajoilla jos oli kuuma auringonpaiste tai sade. Parhaita paikkoja olivat pitkien sivujen keskikohdalla tasanteen tasalla vastakkain sijaitsevat aitiot. Pohjoispuolella oli keisarin ja hänen perheensä aitio, eteläpuolella kaupunginprefektin ja viranomaisten aitio.

Areena oli 86 metrin mittainen ja 54 metrin levyinen, pinta-alaltaan 36 aarin suuruinen alue. Sitä ympäröi neljän metrin päässä tasanteesta metalliristikko, joka suojasi yleisöä areenalle päästettyjen villipetojen raivolta. Eläimet odottivat areenan alla olevaan kellarikerrokseen teljettyinä, kunnes gladiaattorit marssivat sisään rakennuksen pituusakselin päässä olevasta kaariportista. Kellarikerroksessa oli kanavajärjestelmä, jonka avulla areena voitiin hetkessä saada veden peittoon. Myöhemmin kellarikerrokseen muurattiin häkit, joissa eläimet odottivat areenalle pääsyä. Rakennettiin myös kokonainen liukupintojen ja nosturien järjestelmä, jonka avulla eläimet voitiin nopeasti ajaa tai nostaa areenalle.

Ei voi muuta kuin ihailla Flaviusten arkkitehtejä, jotka kykenivät pystyttämään jättiläismäisyydessään täydellisen rakennuksen. Sen yksityiskohdat ovat loistava näyte heidän teknisestä nerokkuudestaan. Colosseumin luja rakenne on uhmannut vuosisatoja. Se huokuu samaa ylevyyttä ja täydellisyyttä kuin Rooman Pietarin kirkko. Voidaksemme lumoutua Colosseumista meidän täytyy unohtaa se epäinhimillinen tarkoitus, johon tätä rakennusta käytettiin ja ne epäinhimillisen julmat näytännöt, joita varten keisarilliset arkkitehdit aikoinaan loivat tämän mestariteoksen. Aikana, jolloin ihmishenki ei ollut paljon arvoinen.

Areenan roomalaisaikaista kantta ei ole säilynyt, ja siitä johtuen roomalaisaikaisten rakenteiden alapuoliset eläinhäkit ja käytävät ovat nykyään nähtävissä.
Areenan roomalaisaikaista kantta ei ole säilynyt, ja siitä johtuen roomalaisaikaisten rakenteiden alapuoliset eläinhäkit ja käytävät ovat nykyään nähtävissä.

Statue of the Emperor Octavian Augustus

b14b44e1df669a1d511955ae3811e48bStatue of the Emperor Octavian Augustus

Rome

First quarter of the 1st century

H 185 cm

This statue was created after the death of Octavian (reigned 31st BC-14 th AD), during the reign of the Emperor Tiberius. The worship of the emperor began even during the lifetime of Octavian (in 27 BC the Senate awarded him the title Augustus: the Holy, divine Son, father of the native land, descendant of Venus and Aeneas), and under his successors this became an official cult. Here the emperor is represented as Jupiter, the supreme God of the Roman pantheon, and this statue is a typical example of Roman sculpture from the time of the Empire. The composition was adapted from the celebrated sculpture of Zeus by Phidias, which allowed the placing of the appropriate attributes in Augustus’s hands: a Nike and a sceptre. The sculptor preserved the emperor’s portrait features, but idealized them to create a formal cult statue.

The State Hermitage Museum, St. Petersburg, Russia

Gold Aureus Of Emperor Caligula

k118532_l

Roman, AD 40
Minted in Rome, Italy; found in southern India

Roman gold goes east

This coin was made in Rome in the first century AD, but was found hoarded together with many others in southern India in the late nineteenth century. How did these coins travel so far from home? We know there were extensive trading links between the Romans and the peoples of the east, including southern India. Roman gold went east in payment for spices and silk. The Roman writer Pliny the Elder (AD 23/4-79) tells us that, in his day, over 25 million denarii were spent each year on this trade, equivalent to one million gold coins like this one.

The image on the front of the coin is of the Roman emperor Gaius (reigned AD 37-41), otherwise known to history by his nickname Caligula (‘Little Boot’). The coin has been cut with a chisel, as were several other coins from the same hoard. Indian traders may have wished to check the coin to see if it was really made of solid gold and not plated. The traders’ version of Buddhism forbade the use of human images and this may be why the coins were defaced.

www.britishmuseum.org

Tiberius Claudius Maximus

grabsteinmaximus_01600Tiberius Claudius Maximuksen hautakivi. Reliefi kuvaa hänen sotilasuransa huippukohtaa, kuolevan Daakian kuninkaan Decebaluksen vangitsemista. Kunniamerkkien kuvan alapuolella on tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus Claudius Tiberius Maximuksen elämästä, mistä on ollut paljon hyötyä myöhemmille sotahistorioitsijoille.

Vuonna 100 jKr. Rooman armeija oli pelottavin sotakoneisto, mitä antiikin aikana oli koskaan nähty.Sen ydin muodostui veteraanisotilaista, kuten Tiberius Claudius Maximus, jonka hautakivestä löytyy hänen merkittävän uransa täydellinen kuvaus.

Tiberius Claudius Maximus liittyi armeijaan ennen vuotta 85 jKr. Tämän perusteella hänen voidaan otaksua syntyneen vuoden 65 jKr. tienoilla ja liittyneen armeijaan tavalliseen tapaan noin 20-vuotiaana. Hän syntyi Makedonian Filippoissa, joka oli sotilassiirtokunta. On mahdollista, että hän kuului sotilassukuun. Maximus on mahdollisesti saanut etuoikeutetun kohtalon perheensä armeijakontaktien avulla, koska hänestä ilmeisesti tuli heti legioonan ratsumies, jokaiseen legioonaan kuuluvan ratsuväkiosaston jäsen.

Tämä legioona oli VII Claudia, joka alun perin oli sijoitettu Dalmatiaan, mutta se oli siirretty Moesiaan Tonavan altaalle daakialaisten ja sarmatialaisten ryöstöretkien vuoksi. Yksi Maximuksen tehtävistä oli hoitaa ratsumiesten rahastoa, jota he pitivät erillään muun legioonan säästöistä. Syynä tähän oli luultavasti se, että ratsumiehillä oli paremmat taloudelliset resurssit ja erilaiset tarpeet. Tämän jälkeen Maximuksesta tuli singularis, legioonan legaatin henkilökohtaisiin alaisiin kuuluva sotilas, jonka velvollisuudet ovat jääneet tuntemattomiksi.

Maximus joutui ensimmäisen kerran taisteluun Domitianuksen yrittäessä rajoittaa Daakian kuningaskunnan kasvavaa valtaa. Se, että keisari itse johti sotaretkeä, osoittaa miten vakavaksi uhka oli muodostunut. Maximus palkittiin esimerkillisestä käytöksestään taistelukentällä. Keisarin tunnustuksestä huolimatta Maximuksen ura ei näytä edenneen ennen kuin sotilaskeisari Trajanus tuli valtaan ja alkoi etsiä päteviä miehiä ylennettäviksi tulevaa Daakian sotaretkeään varten. Maximukseesta tuli nuorempi upseeri kymmenen vuotta keisarilta saamansa palkinnon jälkeen, ja hänen palkkansa nousi 700 denaariin vuodessa, mikä oli suuri summa. Maximus siirtyi pannonialaiseen ratsuväen erillisyksikköön, joka toimi usein legioona VII Claudian kanssa.

Maximuksen ratsuväenosaston sotilaat olivat legioonan tiedustelijoita, exploratores. Vaikka hän usein oli alipäällikkönä, hän oli komentovastuussa päivänä, jolloin hän saavutti sotilasuransa huippukohdan. Daakialaiset oli lyöty ja heidän kuninkaansa Decebalus oli pakomatkalla. Maximuksen ja hänen joukkonsa tehtävänä oli jäljittää kuningas ja mikäli mahdollista vangita hänet. Muussa tapauksessa hänet piti surmata hinnalla millä hyvänsä. Roomalaiset etenivät nopeasti kohti kuningasta ja tästä syystä Decebalus surmasi itsensä leikkaamalla kurkkunsa. Maximus saavutti kuninkaan ennen kuin tämä ehti kuolla, ja niin roomalaiset saattoivat sanoa, että Decebalus oli kuollut heidän vankinaan.

Maximuksen hautakivessä tämä hetki on tuotu esille ylpeästi ja kunniakkaasti. Maximuksen ratsuväen viitta hulmuaa hänen takanaan, ja tähtää keihäällä kohti kaatuvaa Decebalusta. Toisessa kädessään Maximuksella on kaksi keihästä ja soikea kilpi, jotka yhdessä kypärän ja rengaspanssarin kanssa kertovat, että hän oli hyvin aseistautunut ja suojautunut. Maximus kuvaa myös kahta Daakian sotaretkeltä saamaansa palkintoa.

Maximus oli Pannonian II ratsuväenosastossa kun se siirtyi itään taistelemaan Trajanuksen Parthian sodassa. Maximus sai siellä toisen palkinnon. Maximuksen on täytynyt tietää, että se oli hänen viimeinen sotaretkensä. Hän oli jo palvellut yli määräajan ja toimi vapaaehtoisena, voluntarius. Se ei ollut mitenkään epätavallista. Ratsumiehet ja apujoukkojen sotilaat jäivät usein palvelukseen 25 tai 30 vuodeksi legioonalaisten 20 palvelusvuoden sijasta.

Parthian sodan loputtua vuonna 115 Maximus päätti jäädä eläkkeelle ja sai provinssin komentajalta kunniallisen eron. Pannonian II ratsuväenosasto palasi Daakiaan vuonna 118 mutta siihen mennessä Maximus oli palannut kotiinsa Filippoihin viettämään viimeisiä elinvuosiaan.

decebalusdeathimage

Decebaluksen vangitseminen kuvattuna Trajanuksen pylväässä.

Portrait of Vibia Sabina

Vibia Sabina

Vibia Sabina (83-136 A.D.), a relative of Trajan, was married very young to the future emperor, Hadrian. This portrait, made towards the end of her life, around 130 A.D, denotes the intention to create an intemporal image, free of the passage of time. Her hairstyle is not a traditional roman one but is inspired by the imagery of the goddess of Diana. The bust was added in the middle of the first century A.D.

Museo Nacional del Prado

Silver cistophorus of Mark Antony

Roman, around 40 BC Minted at Ephesos, modern TurkeyRoman, around 40 BC, Minted at Ephesos, modern Turkey.

Following the death of Julius Caesar a ‘triumvirate for setting public affairs in order’ was created. One member of the group of three, M. Aemilius Lepidus, soon became marginalised, but the other two, Octavian (Julius Caesar’s elected heir) and Mark Antony, grew in power and in animosity towards each other. In 40 BC, a temporary halt was brought to the breakdown in relations between the two men by a pact made at Brundisium (modern Brindisi). Under the terms of the pact Antony married Octavian’s sister, Octavia.

This silver cistophorus was produced at the mint of Ephesos, in part to celebrate the union. On the reverse appears the standard design of a cistophorus: a chest known as a cista surrounded by snakes. However, a bust of Octavia has been introduced above the cistophorus, which is flanked by Antony’s title, IIIVIR RPC. The front of the coin is also remarkable in its treatment of the portrait of Mark Antony: he is given the ivy leaf crown of Dionysos. This somewhat orientalizing tendency conflicts with the typically Roman series of titles given to Antony: M. ANTONIVS IMP COS DESIG ITER ET TERT, ‘Imperator and Consul designate for the second and third time’.

Source : British Museum

Red jasper intaglio: portrait head of Mark Antony

ps344819_lOn Caesar’s assassination on 15 March 44 BC, Cleopatra had lost her powerful ally. Hearing that Caesar had left nothing for her and their son Caesarion, Cleopatra fled Rome with her child and husband (her second brother, now Ptolemy XIV), returning to an Egypt ridden with famine and plague.

Two men competed to succeed Caesar: his right-hand man and the designated consul, Mark Antony, and Caesar’s adopted son and legal heir, Octavian. In 41 BC Mark Antony began an alliance, as much romantic as military, with Cleopatra. In 40 BC, twin children were born, but Antony deserted Cleopatra for a politically advantageous marriage with Octavian’s sister Octavia. Three years and two daughters later, Octavia in her turn was abandoned for Cleopatra, with whom Antony stayed until their deaths in 30 BC.

The engraver of this intaglio has cut an exceptionally clear profile portrait of Mark Antony with long tousled hair, the locks carefully delineated, and no beard. The nose is hooked, the slightly open mouth down-turned, and the chin prominent. The features resemble those of Antony on some of his coin portraits, and the image ends at the neck. The intaglio may have been used as a seal by one of Antony’s supporters.

Source: British Museum

Marble portrait of the co-emperor Lucius Verus

Mid-Imperial, Antonine,161–169 A.D., Roman, Marble,H.14 1/2 in. (36.8 cm), Stone Sculpture.
Mid-Imperial, Antonine,161–169 A.D., Roman, Marble,H.14 1/2 in. (36.8 cm), Stone Sculpture.

This fragmentary head comes from an over-life-sized portrait bust or statue of Lucius Verus, co-emperor with Marcus Aurelius (r. A.D. 161–180). At the beginning of his reign, Verus was sent to the East to direct military operations against the Parthians, and although the war was concluded successfully in A.D. 166, his returning troops brought back the plague, which ravaged the Empire for several years thereafter. He is compared unfavorably with Marcus Aurelius by the ancient sources, but the portrait shown here has a leonine majesty that gives little indication of his reputation as an idle and dissolute ruler. It is typical of Antonine style in its use of luxuriant drillwork in the hair and engraved eyes to dramatize the basically naturalistic image.

Source : The Metropolitan Museum of Art

Bust of Salonina Matidia

Salonina Matidia, Roman bust (marble), 2nd century AD, (Musée du Louvre, Paris).
Salonina Matidia, Roman bust (marble), 2nd century AD, (Musée du Louvre, Paris).

Salonina Matidia (4 July 68 – 23 December 119) was the daughter and only child of Ulpia Marciana and wealthy praetor Gaius Salonius Matidius Patruinus. Her maternal uncle was the Roman Emperor Trajan. Trajan had no children and treated her like his daughter. Her father died in 78 and Matidia went with her mother to live with Trajan and his wife, Pompeia Plotina.

Between 81 and 82, Matidia married a suffect consul and former proconsul Lucius Vibius Sabinus. Sabinus died in 83 or 84. Matidia bore Sabinus a daughter called Vibia Sabina, who would marry the future Roman Emperor Hadrian. Matidia was very fond of her second cousin Hadrian and allowed him to marry Vibia Sabina.

In 84, Matidia married for a second time to an otherwise unattested Roman aristocrat called Lucius Mindius. Matidia bore Mindius a daughter called Mindia Matidia, commonly known as Matidia Minor. Mindius died in 85.

Matidia later married suffect consul of 88, Lucius Scribonius Libo Rupilius Frugi Bonus. Matidia bore Frugi a daughter called Rupilia Faustina. Faustina would go on to marry the Roman Senator Marcus Annius Verus, to whom she bore one daughter and two sons. Through her children, she would become the grandmother of the Roman emperor Marcus Aurelius and his wife Faustina the Younger.

Matidia often traveled with her uncle and assisted him with decision-making. Like her mother, Matidia was honored with monuments and inscriptions in her name throughout the Roman Empire. On August 29, 112, she received the title of Augusta.

When Trajan died in 117, Matidia and Plotina brought the emperor’s ashes back to Rome. In 119 Matidia died, whereupon the Roman Emperor Hadrian delivered her funeral oration, deified her and granted her a temple and altar in Rome itself.

Source : Wikipedia

Köyhien ateriat antiikin Roomassa

Roman Food

Rooman valtakunnan eliitin upeista aterioista on olemassa monia kuvauksia niin tekstien kuin kuvienkin muodossa. Lukuisat taideteokset näyttävät meille kuinka hedelmiä, vihanneksia, kakkuja, erilaista lihaa ja suuria määriä viiniä tarjoillaan keisareille ja muille Rooman eliittiin kuuluville. Tutkijoilla on nyt ollut mahdollisuus ensimmäistä kertaa tutkia, mitä tavalliset ihmiset söivät Roomassa.

University of West Floridan tekemässä tutkimuksessa tutkittiin hiilen isotooppeja kolmellekymmenellekuudelle kahdelle eri antiikin Rooman hautausmaalle haudatun ihmisen jäänteistä. Näin voitiin selvittää millainen ruokavalio näillä ihmisillä muinoin oli. Kävi ilmi, että tärkein yksittäinen ravinnonlähde tavallisten roomalaisten ravinnossa oli hirssi, rautapitoinen vilja, jota Rooman eliitti piti eläinten rehuna.

Did gladiators always fight to the death?

Image: aeduard/iStockphoto.com
Image: aeduard/iStockphoto.com

Hollywood portrays Roman gladiatorial contests as brutal, unruly duels that ended when one of the combatants killed the other. But in reality, gladiators didn’t always fight to the death. These ancient Roman athletes were highly trained professionals who made their living fighting, not dying. And since gladiators were expensive to prepare and maintain, killing off mass numbers of them would have been a bad business decision for the lanistae who owned and trained them. Occasionally, sponsors would pay extra to stage a fight to the death, compensating the lanista for any lost gladiators. But more commonly, gladiatorial bouts simply had to have a decisive outcome, meaning that one of the contestants was wounded or his endurance gave out.

Successful gladiators could become major stars of the Roman world, and those who were slaves could sometimes be freed after winning a certain number of matches. Some surviving gladiators became trainers themselves after their fighting days were over. In 2007 scientists discovered an 1,800-year-old graveyard at the Roman city of Ephesus, Turkey, containing thousands of bones and tombstones identifying the remains as those of gladiators. Some of the skeletons showed evidence of healed wounds, suggesting that gladiators received medical treatment, and one seemed to belong to a retired fighter. Not surprisingly, other skeletons showed signs of violent deaths, including blows from weapons such as tridents, hammers and foot-long swords. (Hammers, though not used in the arena, were used to deliver offstage death blows to fighters who were too seriously injured to survive.) There is no question that gladiatorial combat was a dangerous business, but contrary to popular myth, it did not always end in death.

Article : History

Constantine And Christianity

Colossal head of Constantine. The head along with a single hand and other fragments, survives from huge marble statue. Its solemn, abstracted air reflects the new concept of the emperor as a remote, god-like being.
Colossal head of Constantine. The head along with a single hand and other fragments, survives from huge marble statue. Its solemn, abstracted air reflects the new concept of the emperor as a remote, god-like being.

In 306 Constantius I Chlorus, formerly a caesar, was co-emperor ruling the West. He and his son Constantine crossed to Britain and drove back an invasion by the untamed tribes north of Hadrian’s Wall. When Constantius died suddenly at York, Constantine was hailed as emperor by his troops and became a caesar, controlling Gaul and Britain, in a reconstituted Tetrarchy. Six years of military and political intrigues followed until in 312 Constantine was strong enough to invade Italy, defeat his rival Maxentius at the Milvian Bridge, and became emperor the West. Before the battle he is said to have looked at the sky and seen a cross and the legend in hoc signo vinces : In this sign, conquer. Whether or not this actually happened, Constantine favoured Christianity from at least this time, by contrast with earlier emperors who had looked to the old Roman religion to restore the old Roman virtues. By the edict of Milan 313, Constantine and the emperor in the East, Licinius, proclaimed general toleration and the restoration of confiscated Christian property. Later Licinius began to persecute Christians, perhaps because the new faith had become politically indentified with Constantine. War broke out, Licinius was defeated and by 324 Constantine was master of re-united Roman world.

Christians were far more numerous in the East, and Constantine could now safely lavish patronage on the church. Having long made way against imperial indifference or active hostility, Christianity flourished throughout Constantine’s reign, no doubt gaining strenght as doubters realized that it did not involve un-Roman weaknesses such as pacifism. One of Constantine’s earliest actions as a ruler of the Roman world was to convene an ecumenical council at Nicaea in Bithynia 325, which attempted to resolve the conflict between those who believed Jesus and God were of one subtance and those who believed they were separate. The Arian heresy, as the victors later called it, despite the orthodox victory at Nicaea, Arianism was to play an important part in the later history of the Empire. By the end of Constantine’s reign Christianity was effectively the state religion, althought it was not as yet persecuting its rivals.

Constantine’s greatest material legacy was a new capital, begun in 326 and dedicated in 330 on the site of the old Greek city of Byzantium. New Rome, which was soon to become known as Constantinople, “the city of Constantine” was planned as a Christian capital althought pagan as well as Christian ceremonies were discreetly allowed at its foundation, no pagan temples were built within its walls. The site was superbly chosen. The end of a small peninsula on the European coast of the Bosporus where it joins the Sea of Marmara. Surrounded on three sides by the sea, it became near-impregnable when immenselystrong walls were built across the peninsula: indedtations in the coastline provided good harbours, and a long inlet, the Golden Horn, was large enough to shelter a navy but narrow enough for for defenders to keep out enemy ships by stringing chains across the entrance. The city controlled the natural land route from Europe to Asia and the sea route from the Mediterranean into the Black sea, and it served as a well-placed headquarters for an Empire apparently most strongly menaced from across the Danube and the Tigris. Constatine’s choise, not so very far from Nicomedia, confirmed Diolectian’s wisdom in making the East the new heart of the Empire, and Constantinople would be a Christian imperial city for the next eleven hundred years.

In many other respects Constantine furthered Diolectian’s work. The imperial bureaucracy grew still larger and was equipped with everwider powers and duties, the separation between civil and military powers became complete, the admission of barbarians as army recruits continued. Taxation remained onerous, and measures were taken to prevent peasants from leaving the land and the wealthy from evading municipal office. The attempt to create a rigid but stable society had some success for althought the value of the old silver denarius continued to depreciate there was at least a partial economic recovery, mainly thanks to the introduction of a new coin, the gold solidus. And by favouring the new Christian faith Constantine promoted an ideology that was to prove effective in increasing sosial cohesion and would long outlive the Empire and the world of late antiquity.

The walls of Constantinople built in the early 5th century by Theodosius II. Founded by Constantine and named after him, Constantinople remained the greatest city in the western world until the 15th century.
The walls of Constantinople built in the early 5th century by Theodosius II. Founded by Constantine and named after him, Constantinople remained the greatest city in the western world until the 15th century.

Source : Nathaniel Harris : History of Ancient Rome, 2000

Mitä Pax Romana tarkoittaa?

Pax Romana eli Rooman rauha alkoi keisari Augustuksen valtaannoususta vuonna 27 eaa.
Pax Romana eli Rooman rauha alkoi keisari Augustuksen valtaannoususta vuonna 27 eaa.

Usein kysytään mitä Pax Romana tarkoittaa. Pax Romana on latinaa ja tarkoittaa roomalaista rauhaa. Se viittaa noin kaksisataa vuotta kestäneeseen rauhan aikaan Rooman historiassa.

Rauha alkoi kun keisari Augustus nousi valtaan Roomassa vuonna 27 eaa. Sisällissodat olivat koetelleet Roomaa, mutta Augustuksen aikana olot vakiintuivat ja seurasi ennennäkemättömän pitkä rauhan aika. Augustus pienensi Rooman legioonia ja siirsi niitä Italiasta provinsseihin, jossa ne vartioivat Rooman rajojen rauhaa ja kukistivat kapina aikeet. Historioitsijat katsovat Pax Romanan päättyneen Marcus Aureliuksen kuolemaan eli vuoteen 180 jaa. Marcus Aureliuksen kuoleman jälkeen valta siirtyi hänen pojalleen Commodukselle.

Commodus oli tyranni ja itsevaltias. Hän hallitsi Rooman Valtakuntaa pelon avulla. Commodus murhattiin vuonna 192 jaa. Sen jälkeen Roomassa käynnistyi pitkä ja verinen valtakamppailu, ja Rooman Valtakunnan alamäen katsotaan alkaneen tuosta ajanjaksosta.

Pax Romana.
Pax Romana.