Orjuus Antiikin Roomassa

Rooman valtakunnassa vallitsi selkeä luokkajako. Alimpana yhteiskunnan hierarkiassa olivat orjat, jotka tekivät käytännössä palkatta työtä omistajilleen. Heidän työpanoksensa oli nähtävissä kaikkialla, vaikka heihin ei ihmisinä kiinnitetty juurikaan huomiota. Orjat kantoivat ruokaa ja juomaa isäntiensä pitopöytiin ja tekivät raskasta työtä pelloilla ja kaivoksissa. Ilman orjia koko Rooman valtakunnan talouselämä olisi lamaantunut.

On arvioitu, että peräti noin kolmasosa Rooman valtakunnan ytimen (nykyisen Italian) väestöstä oli orjia keisari Augustuksen hallintokaudella. Tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että Rooman valtakunnan menestystarina olisi ollut huomattavasti vaatimattomampi ilman orjatyövoimaa. Orjien työpanoksen ansiosta eri ammateissa toimineet vapaat roomalaiset saattoivat osallistua erilaisiin sotahankkeisiin. Vastapuolella tilanne ei ollut yleensä yhtä hyvä: miesten sotaanlähtö oli aina takaisku yhteisölle sillä mm. viljelmät jäivät huonolle hoidolle.

Sotavangit ja Löytölapset orjina

Orjat saivat harvoin kuulla kiitoksen sanoja isänniltään hyvin suoritetusta arvokkaasta työstä, joka kasvatti koko imperiumin valtaa ja vaurautta. Vapaat roomalaiset kohtelivat orjiaan omavaltaisesti, kuka hyvin ja kuka huonosti. Orjat kohtasivat toistuvasti halveksuntaa ja pilkkaa, eikä heidän tilannettaan parantanut se, että monet heistä olivat joutuneet keskelle täysin vierasta kulttuuria. Iso osa orjista oli roomalaisten sotavankeja, mutta heidän joukossaan oli myös ihmisiä, jotka roomalaisjoukkojen kanssa tekemisiin joutuneiden kansojen ja heimojen johtajat olivat myyneet orjiksi. Orjia tuli myös hylätyistä löytölapsista ja orjien jälkeläisistä. Orjaäidin synnyttämä lapsi oli äidin tapaan isännän omaisuutta.

Vaikka huomattava osa orjista teki raskasta pakkotyötä usein epäinhimillisissä oloissa, kaikki orjat eivät suinkaan eläneet kurjuudessa. Vauraan roomalaisperheen kotiorjalla saattoi olla paremmat olot kuin köyhällä vapaalla kansalaisella. Historia tuntee useita tapauksia, joissa orjasta tuli isäntäväen luottohenkilö, ystävä, uskottu ja neuvonantaja. Orja, josta tuli isännän oikea käsi, sai usein tehdä päätöksiä hyvinkin itsenäisesti. Tällaisella orjalla oli vaikutusvaltaa jopa enemmän kuin tavallisella vapaalla kansalaisella. Monet tilalliset ja yrittäjät antoivat kyvykkäiksi ja luotettaviksi havaitsemiensa orjien hoitaa käytännön asioita oma-alotteisesti.

Seinämaalaus roomalaisista orjista valmistamassa ateriaa. Getty Villa, Malibu.

Augustus käytti orjia myös valtakuntansa hallinnossa. Koulutetut orjat muodostivat osan virkakoneistosta, joka pyöritti imperiumin byrokratian raskaita rattaita. Augustuksen seuraajat noudattivat esimerkkiä ja “virkamiesorjista” tuli perinne, jonka ansiosta älykkäät ja sivistyneet orjat saattoivat tehdä huomattavan uran ja jopa päästä niin lähelle keisaria, että he pystyivät vaikuttamaan hänen päätöksiinsä.

Cicero ja hänen orjansa

Hierarkisessa yhteiskunnassa isännän ja orjan välillä oli periaatteessa niin syvä kuilu, että sen ylittäminen oli vaikeaa jos ei suorastaan mahdotonta. Aina näin ei kuitenkaan ollut, kuten kuuluisan valtiomiehen, puhujan ja kirjailijan Ciceron ja hänen orjansa Tiron tapaus osoittaa. Tiro, jolla oli hyvin kehittynyt politiikan taju, toimi Ciceron sihteerinä. Ciceron ja Tiron välit olivat hyvin lämpimät. Kun kotiinsa palannut Cicero oli joutunut jättämään sairastuneen Tiron Kreikkaan ystäviensä hoitoon, hän kirjoitti tälle lämminhenkisen kirjeen, jossa hän ilmaisi hellät tunteensa.

“Olet tehnyt minulle lukuisia palveluksia niin kotona kuin julkisuudessakin, niin kaupungissa kuin maaseudullakin, niin yksityishenkilönä kuin poliitikkonakin, niin opinnoissani kuin kirjailijantyössänikin, mutta paras palvelus, minkä voit minulle tehdä on se, että täytätä toiveeni ja palaat terveenä kotiin luokseni…voi oikein, oikein, oikein hyvin, rakas Tiro”. Lisäksi Cicero lupasi kirjeessään lähettää Tirolle rahaa, jotta tämä voisi hakeutua parhaan mahdollisen lääkärin hoitoon.

Vaikka Tiro oli isäntänsä suosiossa hän ei voinut mitään sille seikalle, että lain mukaan hän oli Ciceron omaisuutta niin kuin mikä tahansa tämän ostama tavara. Ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan puolivälissä orjien asema parani sen verran, että orjan murhaamista alettiin pitämään rikoksena. Orjille ei kuitenkaan ollut myönnetty oikeutta ansaita rahaa eikä hankkia omaisuutta. Esimerkiksi orjan saama perintö päätyi yleensä suoraan isännälle.

Osa orjista osti itsensä vapaaksi

Käytännössä tilanne ei ollut aivan näin yksioikoinen, sillä osa isännistä salli orjiensa päättää itse omista raha-asioistaan. Joissakin tapauksissa orja sai pitää osan isännälleen tuottamistaan tuloista ja pystyi näin säästämään rahaa ja lopulta ostamaan itsensä vapaaksi. Moni orja raatoi itsensä lähes hengiltä pyrkiessään kohti päämäärää, vapautta.

Joskus isäntä vapautti orjan kiitokseksi pitkästä ja uskollisesta palveluksesta. Mm. Cicero palkitsi Tiron antamalla tälle vapauden. Entisestä orjasta tuli kypsässä iässä arvostettu ja melko varakas Rooman kansalainen. Yhteiskunnan hierarkiassa hän oli kuitenkin alempana kuin vapaana syntyneet roomalaiset. Vapautetut orjat olivat usein ikuisessa kiitollisuudenvelassa entisiä isäntiään kohtaan ja tarvitsivat heidän apuaan niin paljon, että tiivis yhteys säilyi vielä senkin jälkeen kun isännän ja orjan suhdetta ei enää ollut.

Orjat kapinoivat aika ajoin. Kuuluisa kapinajohtaja oli Spartacus, joka johti ns. kolmatta orjasotaa 73-71 eaa. Capuan gladiaattorikoulusta valmistuneen Spartacuksen joukot löivät Rooman armeijan kaikkialla. Crassus kukisti kapinalliset ylivoiman turvin Apulian taistelussa 71 eaa. Spartacus kuoli.

 Gladiaattorikoulu.

Lähde: Antiikin Rooma : Kukoistus ja Tuho

Mitä Cicerolle Tapahtui?

cicero

Useat ihmiset ovat kysyneet mitä Cicerolle loppujen lopuksi oikein tapahtui? Cicero (106-41 eaa.) oli kuuluisa reettori eli puhuja, joka käytti aseenaan sanoja siinä missä muut roomalaiset turvautuivat väkivaltaan. Tämä koitui Ciceron kohtaloksi. Rooman valtataistelujen pyörteissä tasavaltaa kannattava Cicero joutui muiden kanssa vastakkain.

Julius Caesarin vastustamisesta Cicero selvisi hengissä, mutta kun kenraali Marcus Antonius halusi nousta Caesarin seuraajaksi syttyi uusi valtataistelu. Cicero yritti vastustaa myös Marcus Antoniusta, mutta lopulta Ciceron oli paettava. Cicero kuitenkin murhattiin Rooman ulkopuolella.

Life In The Roman Empire : Books And Writing

Girl with a stylus and writing block. Wall painting from Pompeii, 1st century AD. This lovely image of a reflective young women is often called Sappho, after the famous Greek poet, althought she is equally likely to have been a bright young Pompeian with literary leanings.
Girl with a stylus and writing block. Wall painting from Pompeii, 1st century AD. This lovely image of a reflective young women is often called Sappho, after the famous Greek poet, althought she is equally likely to have been a bright young Pompeian with literary leanings.

Latin, the language of the Romans, was originally spoken only in the small region of Central Italy known as Latium. It might well have been displaced by geographically more widespread Italian tongues such as Oscan and Umbrian, but Roman conquests made it the received speech of the peninsula, and ultimately of most wealthy or educated people all over a vast empire.

Writing began in the 7th century BC, when the Latin alphabet was devised as an adaptation of the Greek letters used by the Romans Etruscan neighbours. The earliest known written Latin is on the Lapis Niger, an inscriped block of stone, found in the Forum Romanum, that probably dates from the early 6th century BC. There is no way of establishing how many Romans became literate, but written records, orders and transactions were vital to the efficient running of the Empire, while poems, plays, political and philosophical reflections, letters, prayers and graffiti provided outlets for vivid self-expression that often bring the Romans very close to us.

Commemorative inscriptions and some official decrees appeard on stone or bronze, but a variety of materials were available for other purposes. A wooden tablet with a coating of wax was particularly useful for temporary personal memoranda and school work; the metal or wooden stylus that scratched letters into the wax had a flat  top that could be employed for corrections or to erase all the written content so that the tablet could be used again. However, occasion this unstable medium also seems to have served for quite important documents.

Letters and other personal statement could be written with pen and ink on thin sheets of wood. Pens were made of metal, or sharpened reeds of feathers; Roman ink, variously mixing soot, resin and cuttlefish ink, was surprisingly black and durable, as surviving documents have shown. Those who could afford it bought a much less cumbersome, paper-like material made from the papyrus reed (an Egyptian invention from which the word paper is actually derived). This was also used for Roman books, which took the form of long papyrus scrolls. A book, or part-book, was called a volumen, or roll (the origin of the English word volume); the reader held it in both hands, simultaneously rolling and unrolling it so that the text was progressively revealed. Under the Empire, parchment and and vellum (made from hides) were also used as writing surfaces, and the book with pages, or codex, began to be made, but surprisingly it never replaced the much clumsier roll.

Roman interest in books only became intense under the influence of Greek culture in the 2nd century BC, when libraries were part of the booty brought back from the East by Sulla and other successful generals. An influx of well-educated Greek slaves facilitated the development of the book trade in Rome, where something resembling mass production was achieved by booksellers whose slaves wrote out copies of texts dictated by one of their number. The influence of ardent collectors such as Cicero helped to create a fashion for possessing a private library, and booksellers flourished in the capital and ultimately in most parts of the Empire, advertising the latest authors on the pillars outside their shops. The first public library in Rome was founded during the reign of Augustus by the retired politician-poet Gaius Asinius Pollio, and within a century there were over 20, some of which allowed members to take out books for private reading. Authors were paid an outright fee for their works, and even the most famous were unable to live on their literary income. Martial for example, complained that in spite of being read even on the Danube and in Britain, his work brought him little profit. The bookseller-publisher could not afford to be generous, since there was no copyright law and consequently he could never acquire exclusive rights to any publication. As soon as he put a work on sale, a rival bookseller could acquire a copy, put his own scribes to work on it, and publish his own edition. Impecunious authors were therefore dependent on the generosity of one or more patrons and as Martial lamented, there was not a Maecenas in every generation.

Writing materials used by Romas at various times. The hinged book was filled with wax (shown here as a separate item in ready to melt block form), which when hard could be written on with the elegant stylus; pen and inkpot are to hand for more durable writing, along with a lighted lamp, a spare wick and a seal.
Writing materials used by Romas at various times. The hinged book was filled with wax (shown here as a separate item in ready to melt block form), which when hard could be written on with the elegant stylus; pen and inkpot are to hand for more durable writing, along with a lighted lamp, a spare wick and a seal.

Source: Nathaniel Harris : History Of Ancient Rome

The Temple Of Castor And Pollux

Facing on the square of the Roman Forum to the west of the Arch of Augustus, the temple is separated from the Vicus Tuscus by the east side of the Basilica of Gaius and Lucius.

Tradition connects the founding of the temple to a popular legend in ancient Rome: during the battle of the lake of Regillus in 496 B.C. between Romans and Latins, two unknown young horsemen with a burst of energy led the Romans to victory and immediately thereafter the two were seen in the forum watering their horses at the fountain of Juturna and after announcing the route of the enemy they disappeared in thin air. They were identified as the Dioscuri and in thanks for their aid the dictator Aulus Postumius Albinus vowed to build them a temple. The building was dedicated by his son, duumvir in 484 B.C. and completely rebuilt in 117 B.C. by L. Cecilius Metellus Dalmaticus, after his victory over the dalmations, enlarging the podium.

The temple was once more restored by Verres (governor of Sicily, attacked by Cicero in the Verrine) in 73 B.C. The last definitive reconstruction was by Tiberias after the fire of 14 B.C. with a new dedication of A.D. 6.

What remains dates back to this time. The temple was peripteral with eight corinthian columns on its short sides and eleven on its long sides and with a cella on a concrete base (opus caementicium) (m. 50x30x7), originally faced with tufa blocks which were removed in modern times and reused. In the Forma Urbis (marble plan of Rome from the age of Septimius Severus) the building has a central staircase not found by the archaeologists who uncovered two lateral flights of stairs. It may have been eliminated in one of the restorations to make room for the tribune of the Rostra, which together with the one in front of the Temple of Divus Julius and the Rostras of the Comitia, comprised the “Rostra Tria” mentioned in the sources for the Forum.

The podium we now see dates to the restoration carried out by Metellius in 117 B.C. as do the stretches of black and white mosaic on the floor of the cella.

During the republican period senate meetings were held in the temple and after the middle of the 2nd century B.C. the podium also became a tribune for magistrates and orators in the legislative meetings that took place in this part of the forum square. It was from here that Caesar proposed his agrarian reforms. The building became the headquarters for the office of weights and measures as well and during the period of the Empire part of the treasury of the tax office was kept in rooms in the long sides. Some of these were also bankers offices.

The cult of the Dioscuri was originally Greek and it was imported into Rome via the cities in Magna Graecia. These twins, sons of Zeus and Leda, were skillful horsemen both in war and in competitions and therefore were the patrons of the Olympic Games, and in Rome, of the Circus games. This is why both in Magna Graecia and in Rome they were the tutelary gods of the equestrian aristocracy. In front of the temple in the Forum, the cavalry corps orrefed a sacrifice in their honor and passed in review before the censors.