Plinius Vanhempi

Plinius Vanhempi
Plinius Vanhempi

Gaius Plinius Secunduksen elämään mahtui valtava määrä kirjoitus- ja tutkimustyötä. Tämän lisäksi hän loi uran laivastonkomentajana, sotilaana ja keisarin prokuraattorina. Plinius piti ajan hukkaamisena niitä hetkiä jolloin hän ei kirjoittanut tai lukenut.

Plinius syntyi Pohjois-Italiassa vuonna 23 tai 24 jKr. Hänen sukunsa oli varakas ja sillä oli yhteyksiä senaattiin. Kaikkien muiden roomalaisaristokraattien tavoin Plinius hakeutui Roomaan. Hän oli Roomassa keisari Caligulan hallitessa valtakuntaa. Plinius kertoo tavanneensa Caligulan vaimon Lollia Paulinan.Vanhempiensa suhteiden avulla hän hankki sotilaskomentajan viran ja Rooman kaupunki vaihtui Germanian metsiin.

Vuodesta 47 jKr. lähtien Plinius osallistui useisiin sotaretkiin germaaniheimoja vastaan. Hän palveli ratsuväessä ja yhdisti rakkautensa toimintaan ja tieteeseen tutkielmassa, joka perustui varmasti käytännön kokemukseen ja käsitteli keihään heittämistä ratsailta. Germaniassa Plinius tutustui Titus Vespasianukseen, upseeriin jolla oli edessään lupaava tulevaisuus.

Roomaan palattuaan Plinius kokeili lakimiehen uraa, mutta luopui siitä pian. Roomaa hallitsi tyrannimainen keisari Nero ja Plinius päätti pysyä sivussa hänen hallituskautensa ajan. Asiat muuttuivat vuonna 69 jKr. jolloin hänen vanha ystävänsä Vespanianus nousi keisariksi, ja Plinius siirtyi hallinnollisiin ja kirjallisiin tehtäviin.

Hänen sisarenpoikansa Plinius nuorempi kertoo : “Talvella hän aloitti kello yhden tai viimeistään kahden aikaan, usein jo keskiyöllä.Hänellä oli niin hyvät unenlahjat, että hän välistä kesken työskentelynkin saattoi nukahtaa ja sitten taas jatkaa työtään. Ennen päivän nousua hän tavallisesti meni keisari Vespasianuksen luo, sillä keisarikin käytti yöajan hyväkseen. Sen jälkeen hän meni hoitamaan virkaansa..kesäisin hän otti aurinkokylpyjä jos hänellä oli vapaata aikaa. Hänelle luettiin kirjaa, hän kuunteli ja teki muistiinpanoja,hän ei lukenut mitään merkitsemättä jotakin muistiin“. Tavalliseen roomalaiseen tapaan Plinius vanhempi adoptoi sisarenpoikansa kun tämän isä kuoli, ja suuri osa siitä mitä Pliniuksesta tiedämme on peräisin hänen sisarenpoikansa kuvauksista.

70-luvun loppupuolella Plinius toimi keisarillisena prokuraattorina Hispaniassa, Galliassa ja Belgicassa. Hänen vastuullaan oli kunkin provinssin taloudenhoito. Matkustaessaan hän keräsi tietoja ja järjesti ne valtavaan ensyklopediaan Naturalis Historia (Luonnonhistoria), joka sisälsi 31 kirjaa maantieteestä ja biologiasta sekä antropologiasta. Tämän hän teki vapaa-aikanaan. Palattuaan Italiaan hänestä tuli Misenumin laivastonkomentaja. Käytännössä katsoen hän oli vastuussa koko Välimeren länsiosasta.

Naturalis Historian kansilehti 1600-luvulta. Naturalis Historia on Plinius Vanhemman ainut säilynyt teos. Se valmistui vuonna 77 jKr.
Naturalis Historian kansilehti 1600-luvulta. Naturalis Historia on Plinius Vanhemman ainut säilynyt teos. Se valmistui vuonna 77 jKr.

Elokuun 24. päivänä vuonna 79 jKr. tapahtui Rooman merkittävin luonnonkatastrofi. Tulivuori Vesuvius purkautui aivan Pliniuksen laivastoaseman edustalla Campaniassa. Tuona samana päivänä Pliniuksen sisar oli huomannut sienenmuotoisen pilven Pompeiin suunnassa. Luonnontieteilijänä Plinius alkoi välittömästi tutkia tapahtumaa. Hän sai vahvistuksen, että Vesuvius oli purkautumassa. Hänen tutkimusmatkansa muuttui välittömästi pelastustehtäväksi, ja hän määräsi laivaston evakuoimaan meritse niin paljon ihmisiä kuin mahdollista. Hän yöpyi eräässä huvilassa Stabiaessa ja ilmeisesti nukkkui rauhassa maanjäristysten ja hohkakivisateen keskellä. Herättyään hän vaikutti huolestuneelta. Huvilan asukkaat suuntasivat rannikolle tyynyt päähän sidottuina suojautuakseen putoavilta kiviltä ja tuhkalta. Vaikka oli jo päivä, oli sysipimeää ja merenkäynti oli liian kovaa purjehtimiseen. Plinius pyysi vettä ja asettui makuulle, hän alkoi yskiä ja sitten hän kuoli. Plinius saattoi menehtyä rikkihöyryihin tai sitten hän sydämmensä petti rasituksen seurauksena. Tämä kertomus on peräisin Plinius nuoremmalta ja se on niin tarkka kuvaus luonnonkatastrofista, että tämäntyyppisiä tulivuorenpurkauksia kutsutaan nykyäänkin “Pliniaanisiksi”.

Pliniuksen kuolema riisti Roomalta hienon tiedemiehen. Hän ei ainoastaan pyrkinyt tutkimaan faktoja itse, vaan hänellä oli kyyninen asenne lähteisiinsä, eikä hän pelännyt kritisoida edes Aristotelesta, joka oli ollut vuosisatojen ajan kiistämätön auktoriteetti luonnontieteissä. Yhtä virkistävästi hän siteeraa lähteitään huomauttaen, että jotkut aikalaiset kopioivat toisia suoraan ja lähdettä ilmoittamatta. Tacitus vuorostaan kunnioitti Pliniusta hyväksymällä tämän yhdeksi harvoista auktoriteeteista, joita hän itse siteerasi teoksissaan.

Pompeiin viimeiset päivät. Karl Brjullovin maalaus vuodelta 1828. Teos välittää katsojalle luonnonkatastrofin apokalyptisen luonteen. Monet Pompeiin tuhon kokeneista tunsivat maailmanlopun tulleen.
Pompeiin viimeiset päivät. Karl Brjullovin maalaus vuodelta 1828. Teos välittää katsojalle luonnonkatastrofin apokalyptisen luonteen. Monet Pompeiin tuhon kokeneista tunsivat maailmanlopun tulleen.

Lähde : Philip Matyszak & Joanne Berry : Lives of the Romans

Life In The Roman Empire : Books And Writing

Girl with a stylus and writing block. Wall painting from Pompeii, 1st century AD. This lovely image of a reflective young women is often called Sappho, after the famous Greek poet, althought she is equally likely to have been a bright young Pompeian with literary leanings.
Girl with a stylus and writing block. Wall painting from Pompeii, 1st century AD. This lovely image of a reflective young women is often called Sappho, after the famous Greek poet, althought she is equally likely to have been a bright young Pompeian with literary leanings.

Latin, the language of the Romans, was originally spoken only in the small region of Central Italy known as Latium. It might well have been displaced by geographically more widespread Italian tongues such as Oscan and Umbrian, but Roman conquests made it the received speech of the peninsula, and ultimately of most wealthy or educated people all over a vast empire.

Writing began in the 7th century BC, when the Latin alphabet was devised as an adaptation of the Greek letters used by the Romans Etruscan neighbours. The earliest known written Latin is on the Lapis Niger, an inscriped block of stone, found in the Forum Romanum, that probably dates from the early 6th century BC. There is no way of establishing how many Romans became literate, but written records, orders and transactions were vital to the efficient running of the Empire, while poems, plays, political and philosophical reflections, letters, prayers and graffiti provided outlets for vivid self-expression that often bring the Romans very close to us.

Commemorative inscriptions and some official decrees appeard on stone or bronze, but a variety of materials were available for other purposes. A wooden tablet with a coating of wax was particularly useful for temporary personal memoranda and school work; the metal or wooden stylus that scratched letters into the wax had a flat  top that could be employed for corrections or to erase all the written content so that the tablet could be used again. However, occasion this unstable medium also seems to have served for quite important documents.

Letters and other personal statement could be written with pen and ink on thin sheets of wood. Pens were made of metal, or sharpened reeds of feathers; Roman ink, variously mixing soot, resin and cuttlefish ink, was surprisingly black and durable, as surviving documents have shown. Those who could afford it bought a much less cumbersome, paper-like material made from the papyrus reed (an Egyptian invention from which the word paper is actually derived). This was also used for Roman books, which took the form of long papyrus scrolls. A book, or part-book, was called a volumen, or roll (the origin of the English word volume); the reader held it in both hands, simultaneously rolling and unrolling it so that the text was progressively revealed. Under the Empire, parchment and and vellum (made from hides) were also used as writing surfaces, and the book with pages, or codex, began to be made, but surprisingly it never replaced the much clumsier roll.

Roman interest in books only became intense under the influence of Greek culture in the 2nd century BC, when libraries were part of the booty brought back from the East by Sulla and other successful generals. An influx of well-educated Greek slaves facilitated the development of the book trade in Rome, where something resembling mass production was achieved by booksellers whose slaves wrote out copies of texts dictated by one of their number. The influence of ardent collectors such as Cicero helped to create a fashion for possessing a private library, and booksellers flourished in the capital and ultimately in most parts of the Empire, advertising the latest authors on the pillars outside their shops. The first public library in Rome was founded during the reign of Augustus by the retired politician-poet Gaius Asinius Pollio, and within a century there were over 20, some of which allowed members to take out books for private reading. Authors were paid an outright fee for their works, and even the most famous were unable to live on their literary income. Martial for example, complained that in spite of being read even on the Danube and in Britain, his work brought him little profit. The bookseller-publisher could not afford to be generous, since there was no copyright law and consequently he could never acquire exclusive rights to any publication. As soon as he put a work on sale, a rival bookseller could acquire a copy, put his own scribes to work on it, and publish his own edition. Impecunious authors were therefore dependent on the generosity of one or more patrons and as Martial lamented, there was not a Maecenas in every generation.

Writing materials used by Romas at various times. The hinged book was filled with wax (shown here as a separate item in ready to melt block form), which when hard could be written on with the elegant stylus; pen and inkpot are to hand for more durable writing, along with a lighted lamp, a spare wick and a seal.
Writing materials used by Romas at various times. The hinged book was filled with wax (shown here as a separate item in ready to melt block form), which when hard could be written on with the elegant stylus; pen and inkpot are to hand for more durable writing, along with a lighted lamp, a spare wick and a seal.

Source: Nathaniel Harris : History Of Ancient Rome